Kypsyysnäyte

Kypsyysnäyte kirjoitetaan sekä kandidaatin että maisterin tutkinnossa. Kypsyysnäyte on asetuksen vaatima opintosuoritus, jolla opiskelija osoittaa sekä perehtyneisyytensä tutkielmansa alaan että äidinkielen hallinnan. Jos opiskelija on osoittanut äidinkielen (suomen tai ruotsin) taitonsa kandidaattivaiheessa, maisterivaiheen kypsyysnäytteessä riittää, että hän osoittaa perehtyneisyytensä opinnäytteen alaan. Kielenasun arviointia ei maisterivaiheen kypsyysnäytteeseen tällöin edellytetä.

Kypsyysnäytteenä arvioitava teksti on aina tieteellinen. Maisterin tutkinnossa kypsyysnäytteenä toimii yleensä pro gradu -tutkielmasta laadittava tiivistelmä, joka liitetään tutkielman osaksi. Eri yliopistoissa ja eri tiedekunnissa erityisesti kandidaatin kypsyysnäytteen suoritusmuodot vaihtelevat. Se voi olla tenttitilaisuudessa kirjoitettava esseetyyppinen kirjoitelma oman tutkielman pohjalta, oman tutkielman tai sitä sivuavan aiheen asiantuntijateksti tai (samaan tapaan kuin maisterivaiheessa) tutkielman pohjalta laadittava tiivistelmä, jonka voi laatia ajasta ja paikasta riippumattomasti.

Kypsyysnäytteen arvioi sekä oppiaineen edustaja (tyypillisessä tapauksessa tutkielman ohjaaja) että kieliasun osalta kyseisen kielen opettaja. Olipa tekstilaji ja suoritusmuoto mikä tahansa, kypsyysnäytteen täytyy täyttää sekä sisältöä että kieltä koskevat vaatimukset.

Tiivistelmä

Useimmiten yliopisto-opiskelija joutuu laatimaan tiivistelmän viimeistään pro gradua jättäessään, jolloin omasta tutkielmasta tulee laatia sellainen. Joissakin yliopistoissa tai tiedekunnissa tiivistelmä voi olla myös esimerkiksi kandidaatintutkinnon kypsyysnäytteen tekstilaji. Tiivistelmä on tekstilajina vaativa mutta myös hyödyllinen, koska sen laatiminen pakottaa miettimään tiivistettävää asiaa kokonaisvaltaisesti ja kiteyttämään siitä olennaisimman.

Tieteellisessä tiivistelmässä on turvallisinta noudattaa perinteistä, niin sanottua IMRD-rakennetta (introduction, methods, results, discussion). Tyypillinen tiivistelmä on pituudeltaan noin 250–400 sanaa tai yksi liuska. Nyrkkisääntönä on, että osien laajuuden tulee olla suhteessa toisiinsa sen mukaan, mikä niiden painoarvo on itse tutkielmassa. Siten yleisperiaatteena on, että tiivistelmä painottuu tutkimustulosten esittelyyn, mutta joskus esim. metodin käsittelykin voi saada runsaammin tilaa.

Hyvä tiivistelmä on

  • suppea mutta riittävän tarkka kuvaus tutkielmasta
  • toimiva itsenäisenä tekstinä
  • teksti, jonka perusteella lukija saa kattavan kokonaiskäsityksen päätekstistä sitä lukematta
  • täydellisin lausein kirjoitettu (ei ranskalaisia viivoja tms.)
  • mielekkäiksi kappaleiksi jäsentyvä
  • koherentti ja sidosteinen tekstikokonaisuus sekä
  • aikamuodoltaan johdonmukainen.

Hyvä tiivistelmä ei

  • sisällä viittauksia tekstiin, jonka pohjalta se on laadittu
  • sisällä kursivointeja, harvennuksia, lihavointeja tms. tekstuaalisia korostuskeinoja
  • sisällä vakiintumattomia termejä tai lyhenteitä
  • sisällä taulukoita tai kuvioita
  • sisällä yksityiskohtia, jotka lukijalle avautuakseen kaipaavat tuekseen taulukon tai kuvion.

Koska tiivistelmä on tutkielma pienoiskoossa, jokaisen sanan on liuskalle mahtuakseen oltava harkittu. Käytä kappalejakoa osien jäsentelyyn esimerkiksi seuraavalla tavalla:

1. kappale: työn tausta tai lähtökohdat ja tavoite
2. kappale: aineisto ja metodi
3. kappale: keskeiset tulokset
4. kappale: johtopäätökset

Toisin kuin tutkielmatekstissä, tiivistelmässä kirjoittajan persoona on tarkoituksenmukaista häivyttää, koska kyseessä on referoiva teksti (vrt. aineiston analyysin perusteella tulen siihen tulokseen, että – – → aineiston avulla päädytään tulokseen, että – –.)

Tutkimustulokset pitävät paikkansa ajattomasti, ja siksi niiden referoinnissa on tarkoituksenmukaista käyttää preesensiä. Kuitenkin silloin, kun selostetaan raportointia edeltäneitä työvaiheita, kuten analyysiprosessia tai aineiston keruuta, käytetään imperfektiä: esim. haastateltavat valittiin satunnaisotannalla väestörekisteristä; tutkimukseen osallistuneista 62 % oli naisia).