Kielijelppi > Puheviestintä > 4. Esiintyminen > Esiintymisjännitys

Esiintymisjännitys

Esiintymisjännitys on yleinen ilmiö

Suomalaisten korkeakouluopiskelijoiden terveyttä kartoittaneen tutkimuksen mukaan 32 % yliopisto-opiskelijoista ja 36 % ammattikorkeakouluopiskelijoista koki esiintymisen itselleen ongelmallisena. Noin neljä prosenttia arvioi jännittämisen olevan mittava, elämää rajoittava ongelma. Myönteisenä esitelmän pitämistä piti 40 % opiskelijoista. (Kunttu & Huttunen 2009.) Suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden jännittämisestä on tehty useita muitakin tutkimuksia ja näyttäisikin siltä, että jännittäminen esillä oloa vaativissa opiskelutilanteissa on hyvin tavallista.

Merja Almonkari (2007) tutki väitöskirjassaan yliopisto-opiskelijoiden sosiaalista jännittämistä opiskelun puheviestintätilanteissa. Almonkarin mukaan toistuvimmin opiskelijat arvioivat kokeneensa eriasteista jännittämistä (hermostuneisuutta, ahdistuneisuutta, pelkoa, fyysisiä tuntemuksia)

  • pitäessään seminaariesitelmää (53 % vastaajista)
  • puhuessaan vierasta kieltä kurssitilanteessa (35 %)
  • esittäessään luennolla kysymyksiä tai vastatessaan kysymyksiin (23 %)
  • toimiessaan opponenttina seminaarissa (25 %)
  • osallistuessaan kurssille, jossa harjoitellaan puheviestintätaitoja (25 %).

Ahdistuneisuus, pelko ja hermostuneisuus liittyivät siis tilanteisiin, joissa opiskelija joutui huomion kohteeksi, arvioiduksi tai uuteen viestintärooliin.

Tutkimuksia on tehty myös muissa kulttuureissa, ja kulttuurista riippumatta osa ihmisistä arastelee, jännittää tai jopa pelkää puhumiseen liittyviä tilanteita. Esimerkiksi yhdysvaltalaisia on yleensä tapana pitää ulospäin suuntautuneina ja varmoina esiintyjinä, mutta he jännittävät tutkimusten mukaan siinä missä muutkin. He kuitenkin suhtautuvat viestintätilanteisiin ja niiden aiheuttamiin jännittämisen tuntemuksiin esimerkiksi suomalaisia myönteisemmin.

Millainen ilmiö esiintymisjännitys on?

Jännittämistä on mahdollista luokitella sen mukaan, miten pysyvää tai tilannekohtaista jännittäminen on. Viestintäarkuudella (McCroskey 1977) tarkoitetaan yksilön pelkoa tai ahdistusta, joka liittyy joko todelliseen tai ennakoituun viestintään toisen ihmisen tai ihmisryhmän kanssa. Se on ihmisen sisäinen, kognitiivinen tila, joka rajoittaa tai estää vuorovaikutusta.

Viestintäarkuus on yläkäsite monentyyppiselle jännittämiselle. Se voi olla esimerkiksi piirretyyppinen, luonteenpiirteen, ominaisuus, jolloin jännittämistä esiintyy pysyvästi kaikissa opiskelun viestintätilanteissa.

Kontekstisidonnainen viestintäarkuus liittyy puolestaan kielteiseen suhtautumistapaan tiettyjä tilanneyhteyksiä kohtaan: kontekstisidonnaisesti viestintäarat saattavat kokea hankalina kaikki esiintymistilanteet seminaareissa ja kursseilla.

Vastaanottajasidonnainen viestintäarkuus on puolestaan yhteydessä tietyn henkilön tai ryhmän kanssa viestimiseen (esim. arvovaltaisen yleisön edessä esiintymiseen). Vastaanottajasidonnaisesti arka saattaa kokea pelkoa ja ahdistusta esimerkiksi professorien läsnä ollessa.

Jännittäminen voi olla minkä tahansa viestintäarkuuden laji, mutta käsitteenä esiintymisjännitys rinnastetaan yleensä tilannekohtaiseen viestintäarkuuteen. Tilannekohtainen jännittäminen on ”tässä ja nyt” -reaktio. Tilannekohtaisesti viestintäarat jännittävät silloin tällöin eri tilanteissa.

Viestintäarkuuden vastakohdaksi voidaan nimetä viestintämyönteisyys: viestintämyönteiset puhujat osallistuvat erilaisiin vuorovaikutustilanteisiin mielellään, ja positiivinen suhtautuminen vain tehostaa heidän käyttäytymistään niissä.

Esiintymisjännitys on sekä fysiologinen, kognitiivis-emotionaalinen että käyttäytymisessä esille tuleva ilmiö. Pörhölän (1995) mukaan jännittämistä voidaan tarkastella kolmen ulottuvuuden kautta:

  • Jännittäminen on fysiologista vireytymistä, joka tuntuu ja näkyy esim. sykkeen ja hengitysrytmin kiihtymisenä.
  • Jännittäminen on subjektiivinen kokemus ja vireytymisestä tehty tulkinta ja siihen saattaa liittyä esim. pelon tunnetta ja ahdistavia ajatuksia.
  • Jännittäminen näkyy käyttäytymisen piirteinä, esimerkiksi katsekontaktin välttelynä tai sanoissa sekoamisena.

Mistä jännittäminen johtuu?

Esiintymisjännityksen luonne ja syyt ovat pitkälti yksilöllisiä, joten jännittäminen voi eri henkilöillä ilmetä hyvin eri tavoin. Yksilöllisten tekijöiden, kuten puhujan taustan ja persoonallisuuden rinnalla, esiintymisjännitystä voivat aiheuttaa erilaiset tilannetekijät, kuten yleisön koko ja puhetilanteen luonne.

Aikaisemmat viestintäkokemukset vaikuttavat niin ikään esiintymisjännityksen määrään. Jos kokemukset ovat myönteisiä, ne innostavat hakeutumaan uusiin esiintymistilanteiseen. Kielteiset kokemukset saattavat sen sijaan aiheuttaa jännitystä ja epävarmuutta sekä aikaansaada jopa pysyvän taipumuksen vältellä puhetilanteita. Ne ovat omiaan myös edesauttamaan vääristyneen viestijäkuvan syntymisessä, minkä seurauksena puhuja voi tehdä esiintymistilanteessa epärealistisia, kielteissävytteisiä tulkintoja. (”Aiheeni ei kiinnosta ketään.”, ”Yleisö ei pidä minusta.”, ”Ainahan minä olen epäonnistunut.”) Jännitystä kokevalla ihmisellä saattaa olla muutenkin taipumusta kiinnittää huomiota ja muistaa vain tietyntyyppisiä havaintoja. Puhuja esimerkiksi näkee vain kyllästyneitä ja vihaisia ilmeitä.

Jännittämiseen saattaa myös liittyä voimakas täydellisyys tavoittelu, perfektionismi. Ihminen esimerkiksi vaatii itseltään kohtuuttoman paljon ja luulee muiden ajattelevan samoin. Suoritustavoitteet asetetaan niin korkealle, että niitä on mahdotonta saavuttaa. Lisäksi vuorovaikutusta jännittävä on yleensä voimakkaasti itsetietoinen siitä, miltä näyttää muiden silmissä. Hän huolehtii ja saattaa suhtautua tilanteeseen kielteisesti, mikä puolestaan häiritsee vuorovaikutusta.

Jännittämisen kokemukseen vaikuttaa myös se, millaisena puhuja näkee oman roolinsa esiintyjänä. Vuorovaikutusorientoituneet näkevät puhetilanteen ennen kaikkea vuorovaikutustilanteena ja pitävät päämääränään sitä, että itse sanoma jää kuulijoiden mieleen, ja panostavat siten ennen kaikkea sanoman selkeään esilletuomiseen. Esiintymisorientoituneet sen sijaan kiinnittävät kohtuuttoman paljon huomiota omaan esiintymissuoritukseensa, mikä lisää jännitystä.

Miten ja miksi keho vireytyy esiintymistilanteessa?

Jännittämisen aikaansaamia oireita ovat muun muassa sydämen lyöntitiheyden nousu, hikoilu, äänen värinä, käsien vapina, levoton olo ja kasvojen punoitus. Jännitysoireet ovat seurausta koko elimistön reagoinnista henkistä ponnistusta vaativaan tilanteeseen. Tällöin muun muassa adrenaliinin eritys kasvaa ja elimistön aktivaatiotaso nousee eli ihminen vireytyy.

Vireytyminen on kokonaisvaltainen tila, joka on havaittavissa käyttäytymisessä ja mitattavissa instrumentaalisesti esimerkiksi pulssina. Sen tarkoituksena on mahdollistaa puhujan tarkoituksenmukainen toimiminen tulevassa tilanteessa eli taata selkeä ajattelu- ja toimintakyky sekä antaa riittävästi energiaa ja toimintavalmiutta.

Se, muodostuuko vireystilan kohoamisesta myönteinen vai kielteinen kokemus, riippuu puhujan omista tulkinnoista. Viestintäarat puhujat saattavat tulkita vireytymisen kielteisesti, viestintämyönteiset puolestaan positiivisesti. Jälkimmäisessä tapauksessa vireytymistä voidaan pitää lataavana voimana, joka antaa ”potkua” esitykseen. Mikäli pidettävä puhe tai esitettävä esitelmä on useiden esityskertojen vuoksi jo sisällöltään hyvin tuttu, puhuja ei välttämättä vireydy lainkaan, mikä saattaa heikentää puhesuorituksen laatua. Pieni jännitys on siis aina hyvästä – se saa veren kiertämään ja ajatukset kirkkaiksi.

Vireytyminen opitaan helposti tulkitsemaan negatiivisena kokemuksena, jos ei tiedetä, mitä elimistössä tapahtuvat muutokset tarkoittavat. Vireytyminen on normaali, terve ilmiö, joka muuttuu haitalliseksi vasta, kun sen havainnoiminen (esim. äänen värinän huomaaminen) aiheuttaa puhujassa lisää huolta ja levottomuutta.

Vireytyminen ja jännittäminen eivät kuitenkaan näy tai kuulu ulospäin läheskään niin selvästi kuin mitä jännittävä puhuja voisi omien tuntemustensa perusteella olettaa. Useissa tapauksissa yleisö tai viestintäkumppanit eivät havaitse mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vaikka puhuja tuntisi olonsa hyvinkin jännittyneeksi.

Erilaisia jännittäjiä

Merja Almonkari (2007) on tutkinut yliopisto-opiskelijoiden sosiaalista jännittämistä ja luokittelut jännittäjät viiteen eri ryhmään sen mukaan, millaisissa tilanteissa opiskelijat jännittävät, miten opiskelijat kokivat jännityksen ja miten he kuvailivat omia selviytymiskeinojaan jännitystä aiheuttaneissa tilanteissa:

  • Vahvasti viestintäarat (4 % vastaajista) kokevat jännittyneisyyttä lähes kaikissa tilanteissa. Heillä on kielteinen käsitys itsestään, eivätkä he koe voivansa vaikuttaa viestintätilanteisiin. Tällaisilla jännittäjillä on vain vähän selviytymiskeinoja jännittävissä tilanteissa ja heillä on taipumusta vältellä viestintätilanteita.
  • Viestintähaluttomat (16 % vastaajista) jännittävät toistuvasti monissa tilanteissa, mutta erityisesti silloin, jos joutuvat olemaan huomion kohteena tai arvioitavana. He ponnistelevat yksin ja opiskelevat ahkerasti. Heillä on paljon selviytymiskeinoja.
  • Esiintymisjännittäjät (25 % vastaajista) kokevat voimakasta jännitystä esiintymistilanteissa, mutta voivat silti kokea esiintymisen myönteisenä asiana. He eivät koe jännittämistä muuntyyppisissä opiskelutilanteissa. Heillä on paljon selvitymiskeinoja, kuten ohjauksen ja tuen pyytäminen opettajilta ja opiskelukavereilta sekä myönteinen ajattelu ja itsen kannustaminen.
  • Viestintähuolettomat (26 % vastaajista) eivät stressaannu opiskelutilanteista. Heillä on myönteinen viestijäkuva, eivätkä he ole levottomia selviytymisestään. He saattavat joskus jännittää esiintymistilanteita, mutta eivät kiinnitä siihen juurikaan huomiota ainakaan negatiivisessa mielessä. He eivät harjoittele tai valmistaudu, vaan suhtautuvat esiintymiseen stressittä, sillä esitys menee, miten menee.
  • Viestintävarmat (22 % vastaajista) eivät jännitä juuri missään opiskelutilanteessa. He suhtautuvat itseensä ja kykyihinsä vailla huolia ja levottomuutta. He eivät koe tarvitsevansa selviytymiskeinoja, vaan ajattelevat, että parhaansa tekeminen riittää.

Toinen tapa luokitella jännittäjiä on tarkastella jännittyneisyyden määrän vaihtelua jaksoittain puhetilanteen edetessä. Tätä voidaan havainnoida esimerkiksi sydämen sykettä eli pulssia mittaamalla.

Yleensä jännitys on suurimmillaan puhetilanteen alkumetreillä. Sykereaktioiden perusteella Pörhölä (1995) on luokitellut puhujat neljään eri jännittäjätyyppiin. Vaihtelusta on nähtävissä, että vireytymisreaktiot vaihtelevat suuresti eri henkilöiden välillä:

  • Kohtaajat ennakoivat puhetilannetta sykkeennousulla, ja syke on huipussaan puheen aloittamishetkellä. Kohtaamisreaktio eli konfrontaatio on jyrkkä ja nopeasti ohimenevä. Keskimääräinen syketaso on varsin alhainen eli kohtaajat mukautuvat puhetilanteeseen helposti.
  • Mukautumattomilla syke pysyy korkealla koko puhetilanteen ajan, eikä heillä tapahdu ollenkaan adaptaatiota eli mukautumista. Syke laskee vasta puhetilanteen päätyttyä.
  • Keskinkertaisesti reagoivat sijoittuvat kahden aikaisemman välimaastoon. Syketason vaihtelu on pienempää kuin kohtaajilla, ja syke pysyy kautta linjan alempana kuin mukautumattomilla.
  • Herkistymättömillä vireytymisreaktiot ovat poikkeuksellisen heikkoja koko viestintätilanteen ajan. Koska vireytyminen on vähäistä, myös herkkyys reagoida tilanteessa tapahtuviin muutoksiin puuttuu.

Miten esiintymisjännitystä voi lieventää?

Esiintymisjännityksessä on kyse puhujan omasta tunnetilasta. Esiintymisvarmuuden opettelemisessa on ensisijaisen tärkeää hyväksyä ja kohdata oma jännittäminen. Kun jännittämistä tutkii ja käsittelee tarpeeksi, se menettää mystisyytensä, eikä se ehkä näyttäydy enää niin pelottavana.

Monet jännittäjät hyötyvät erityisesti heitä varten räätälöidyistä puheviestintäkursseista. Erityiskurssien opiskelijat ovat kiittäneet kursseja muun muassa niiden runsaista harjoituksista ja kannustavasta palautteesta, turvallisesta ja luottamuksellisesta ilmapiiristä sekä mahdollisuudesta jakaa kokemuksia toisten jännittäjien kanssa.

Moni jännittäjä kuvittelee olevansa ainoa, jolla on jännittämisen ”ongelma”. Toisia saatetaan pitää paljon itseä parempina puhujina, eikä voida edes kuvitella, että nämäkin kenties jännittävät yhtä lailla. Tällainen vääristynyt ajattelutapa vain lisää jännittämistä entisestään. Vertaistuen on muun muassa tästä syystä havaittu olevan tärkeää – se antaa jännittäjälle mahdollisuuden nähdä, ettei hän ole yksin tuntemuksineen.

Esiintymisjännitykseen voidaan vaikuttaa monin tavoin. Almonkarin (2007) tutkimuksen mukaan opiskelijoiden selvitymiskeinoja jännittävissä tilanteissa olivat esimerkiksi

  • hyvä valmistautuminen puhetilanteeseen
  • kannustava ja motivoiva sisäinen puhe
  • sosiaalinen tuki
  • rentoutumismenetelmät
  • hengitys- ja ääniharjoituksen
  • puhumisen harjoittelu
  • ulkonäöstä huolehtiminen
  • vuorovaikutuksen luominen kuulijoihin esityksen aikana
  • huumori
  • syöminen ja juominen
  • liikunta ja musiikki.

Menetelmien tehokkuudesta on kuitenkin saatu toistaiseksi varsin ristiriitaista tietoa, minkä lisäksi saatuja tuloksia on vaikea vertailla esimerkiksi erilaisten tutkimusmenetelmien vuoksi. Tehokkaimmaksi on havaittu usein eri menetelmien yhdistäminen, sillä jännittäminen on itsessäänkin monen eri tekijän summa.

Esiintymisjännitys on opittu tapa reagoida viestintätilanteessa: esiintymiseen on assosioitunut negatiivisia tuntemuksia, jolloin sinänsä neutraali tilanne muuttuu pelottavaksi. Koska jännittäminen on opittua, on se täten myös poisopittavissa.

Kuuntelijan vastuu

Paitsi huomion keskipisteenä oleminen myös huomion puuttuminen lisää jännitystä. Tästä syystä myös kuuntelijoiden rooli on puheviestintätilanteissa erityisen tärkeä. Kuka kykenee suhtautumaan esimerkiksi esitelmän pitämiseen hyvillä mielin, jos yleisö ei lainkaan osoita kiinnostusta sitä kohtaan?

Ollessaan kasvokkain yleisönsä kanssa puhuja tekee havaintoja niin omasta esiintymisestään kuin yleisön reaktioistakin. Yleisön reaktiot tulkitaan helposti itselle epäedullisesti, mikä vaikuttaa kielteiseen ajatteluun myös vireytymisestä. Tämä johtaa siihen, että puhuja ennakoi kielteisen kokemuksen uusiutumisen – ja näin saa alkunsa noidankehä, joka saattaa lopulta johtaa esiintymistilanteiden välttelemiseen.

Kuuntelija voi omalta osaltaan vähentää puhujan epävarmuutta kuuntelemalla ja keskittymällä siihen, mitä tällä on sanottavanaan. Vuorovaikutustilanteessa vastuu on jaettu sekä puhujalle että kuulijalle. Jo tieto tästä voi helpottaa esiintymisjännitystä.