Kielijelppi > Puheviestintä > 1. Mitä on puheviestintä? > Viestinnän merkkijärjestelmät

Viestinnän merkkijärjestelmät

Puheviestinnän merkkijärjestelmät

Puheviestinnässä on käytössä kaksi merkkijärjestelmää, verbaalinen eli sanallinen (lat. verbum, ’sana’) ja nonverbaalinen eli sanaton merkkijärjestelmä. Tulkitessamme lähettäjän meille lähettämää sanomaa käytämme hyväksemme molempien merkkijärjestelmien kautta saamaamme tietoa. Yksinkertaistaen voitaisiin sanoa, että verbaaliset vihjeet kertovat meille sen, mitä sanotaan, ja nonverbaaliset vihjeet sen, miten sanotaan. Käytännössä nämä kaksi merkkijärjestelmää liittyvät yhteen niin tiiviisti, että niiden erotteleminen on pohjimmiltaan varsin keinotekoista, jopa mahdotonta.

Puheviestinnän merkkijärjestelmät

Puheviestinnän merkkijärjestelmät. Soveltaen teoksen Valo & Almonkari (1995) pohjalta

Mikä on merkki?

Viestijöiden toisilleen lähettämät sanomat rakentuvat yllä esitetyn kaltaisista merkkijärjestelmistä, jotka puolestaan rakentuvat yksittäisistä merkeistä. Merkki on jotakin sellaista, jonka voi havaita ja joka viittaa johonkin muuhun kuin itseensä. Se voi olla esimerkiksi jono kirjaimia (esim. TALO, KELTAINEN), jotka voi havaita puhuttuina äänteinä, tai jokin ele (esim. kulmien kohottaminen, huulien mutristaminen), joka on havaittavissa visuaalisesti.

Merkki viittaa aina johonkin tarkoitteeseen, kuten rakennukseen tai tiettyyn väriin, ja tämä viittaussuhde on sovittu merkkijärjestelmän, kuten kielen, käyttäjien keskuudessa. Merkkijärjestelmät ovatkin täten symbolisia. Esimerkiksi kirjainjono TALO ei sinällään millään tavoin muistuta sitä tarkoitetta, johon se viittaa, mutta kieliyhteisössämme noiden kirjainten ja äänteiden on sovittu tarkoittavan meidän taloksi nimittämäämme asiaa.

Erilaisia merkkejä

Merkit voidaan jakaa pääpiirteittäin kahteen eri luokkaan: luonnollisiin merkkeihin eli signaaleihin ja keinotekoisiin merkkeihin eli symboleihin. Luonnolliset merkit ovat pitkälti universaaleja, kuten esimerkiksi haukotteleminen, joka viestii väsymyksestä, ja ihon nouseminen kananlihalle, joka tarkoittaa tavallisesti kylmän tunnetta. Keinotekoiset merkit ovat sen sijaan yhteisön itsensä määrittelemiä. Niille on ominaista, että ne ovat symbolisia, sopimuksen- ja tulkinnanvaraisia sekä kulttuurisidonnaisia.

Merkkien symbolisuus ja tulkinnanvaraisuus

Symboli, esimerkiksi tietty kirjainjono ei merkitse mitään, ennen kuin sille päätetään määritellä jokin merkitys. Meidän kieliyhteisömme on esimerkiksi sopinut, että kirjainjono TALO tarkoittaa tietynlaisia rakennuksia. Tällöin puhutaan denotatiivisesta, kaikille kielenkäyttäjille yhteisestä merkityksestä, niin kutsutusta sanakirjamerkityksestä.

Merkitys voi olla kuitenkin myös konnotatiivinen eli puhujan oma, subjektiivinen tulkinta. Talon käsite saattaa esimerkiksi tuoda hänen mieleensä päällimmäisenä tietynlaisen talon, vaikkapa sellaisen, joita hänen lähiympäristössään on kaikkein eniten. Tässä nousee esiin myös merkkien kulttuurisidonnaisuus: siinä, missä suomalainen kuulija saattaa talosta puhuttaessa ensimmäiseksi ajatella meidän oloissamme tyypillistä rintamamiestaloa, saattaa esimerkiksi Kreikan saaristossa asuva kuulija ensimmäisenä ajatella valkoiseksi kalkittua, meren rannalla sijaitsevaa rakennusta. Paitsi merkin tulkinta, myös itse merkki vaihtelee kulttuureittain. Kirjainjono TALO ei merkitse kreikkalaiselle mitään, ei ainakaan samaa kuin suomalaiselle.

Ihmisten erilainen tapa ajatella ja ymmärtää saattaakin aiheuttaa ongelmia viestinnässä. Yksilölliset tapamme ymmärtää merkkejä toisaalta luovat yksilöllisyyttä, toisaalta myös erottavat meitä toisistamme. Jotta kaksi henkilöä voi viestiä keskenään, täytyykin merkitysten olla heidän välillään siinä määrin yhteneviä, että he ymmärtävät toistensa tarkoituksia.